Toinen tunti voimanaisena

Tämä on näköjään jostain syystä jäänyt julkaisematta... Tämä pätkä siis kirjoitettu ennen tuota edellistä kirjoitusta... jos sillä on jotain merkitystä....

Toisella tunnilla käsiteltiin ihmisen erillisyyden ja yksilöllisyyden kehitystä.

Alla referoituna saamani kirjallinen materiaali

Ihmisessä on kaksi voimaa,

- toinen joka yllyttää sulautumaan

pyrkii palauttamaan alkuperäisen läheisyyden -> tavoittelee turvallista kiinteää suhdetta

- toinen yllyttää etsimään yksilöllisyyttän:

sillä on halu olla erillinen, riippumaton ja kokeilla omia kykyjään 

Näiden kahden voiman pitäisi olla tasapainossa keskenään. 

Lapsena ihmiselle muodotuu ns. "sisäinen valvoja"

- paikka ihmisessä jonne äidin ja isän kiellot sisäistyvät:

  "sairastut, jollet laita hattua, kaulaliinaa ja käsineitä pakkasella"

- vanhemmat välittävät sanallisten viestien lisäksi myös sanattomia viestejä. Ei suoranaisesti sano, mutta asia on "luettavissa rivien välistä". "Ole sellainen kuin minä" tai "älä ole sallainen kuin minä". "Jos et käy koulua kunnolla, sinua ei kunnioiteta."

Sisäisellä valvojalla on kahdet kasvot; hyväntahtoinen puoli (turvallinen vartija) ja kieltojen ja käskyjen jakaja (uhkaava auktoriteetti)

Auktoriteetti alkaa siirtyä "sisäiseltä valvojalta" meille itsellemme ja n. 18-22 vuotiaana tulee identiteettikriisivaihe, jolloin vallalla on tarkoitus siirtyä itselle.

Tässä kohtaa mainittiin että identiteettikriisin on tarpeen jotta ihminen voi saavuttaa oman eheän identiteetin. Ja jollei ole kriisiä identiteettikriisi-vaiheessa, se toivottavasti 'puhkeaa' myöhemmällä iällä.

En ole koko teini-ikänäni ollut yhtään kapinallinen. Tai näin minä näen menneen nuoruuteni. 

Minulle ei tarvinnut asettaa kotiintuloaikoja, koska tulin muutenkin kohtuullisen aikaisin kotiin. En ryypännyt ja rällästänyt kaupungilla. Toki teinivuosina tuli näitä että en ihan periaatteesta pitänyt pipoa vaikka äiti käski, mutta ei mitään sen suurempaa...

Onko minulta siis jäänyt tämä identiteettikriisi väliin nuoruudessa?

Elänkö nyt tätä kriisivaihetta kun minusta tuntuu että etsin itseäni, oman elämäni merkitystä ja suuntaa. 

Vastuu ihan konkreettisesti on siirtynyt itselle 17 vuotiaana kun muutin pois kotoa. Mutta puuttuuko minulta kuitenkin se todellinen kontrolli elämästä? 

En ole koskaan asunut yksin, aina poikaystävän/miehen kanssa, jolloin kaikista asioista sovitaan yhdessä. Pidemmän suhteen päätyttyä hankin oman asunnon, jolloin minun piti itse ottaa ohjat käsiini. Tässä muutosvaiheessa tapasin nykyisen mieheni, jo siinä vaiheessa kun asuin vielä edellisen suhteen yhteisessä asunnossa. Ja tämän uuden, oman asunnon sain uuden mieheni kautta, joten jo siinä vaiheessa minulla on ollut toinen osapuoli jollain tapaa osallisena elämääni.

_________________________________________________________________________________

Lisäksi meillä oli paritehtävänä pieni haastattelu, jossa toisen piti kertoa jostain kokemuksesta josta on nauttinut ja joka on vaikuttanut myönteisesti hänen elämäänsä. 

Haastattelun jälkeen pohdittiin mitkä seikat tarinassa oli minun (haastattelijan) mielestä tärkeitä. Ja mitä tarina kertoo haastateltavan arvoista. Ja näiden perusteella pohdittiin ihmisten omian arvojen eroavaisuuksia.

Teimme parini kanssa mielenkiintoisen havainnon, parini sanoi että löysi todella paljon yhtäläisyyksiä haluistamme ja tavoitteistamme, minulle taas tuli sellainen kuva että olemme hyvin erilaisia. 

Parini kiinnitti huomion minun tarinassani että olin ollut rohkea kun tein ison päätöksen ja otin ison riskin, kun minä taas näen oman tarinani niin että kaipaan tuttua ja turvallista, otin riskin mutta silti palasin lopulta entiseen elämääni. 

Tässä kohtaa olisi kai hyvä selostaa koko minun kertomani tarina mutta en jaksa sitä kokonaan "raapustaa" joten lyhyesti: Kerroin siis kokemukseni kohta 10 vuoden takaa kun muutimme silloisen mieheni kanssa Espanjaan. Irtisanoimme työt ja vuokra-asunnon ja pakkasimme kaiken tarvittavan mukaan ja lähdimme.
Tämä ilo ei kuitenkaan kestänyt pitkään, noin kolmen kuukauden siellä oleskelun jälkeen erosimme ja tästä johtuen palasimme suomeen. En olisi osannut/uskaltanut jäädä sinne yksin, oli helpompi palata "kotiin".

Asista poiketen minun on mainittava tähän väliin että edelleen tänäkin päivänä haaveilen siitä että voisin joskus vielä muuttaa pois suomesta. Eipä siinä.. Suomessa on ihan hyvät oltavat, koulu ja terveyspalveluineen, mutta tämä kylmyys raastaa. Siitä hetkestä kun syksy tekee tuloaan odotan jo seuraavaa kesää, ja kuten sanotaan: "odottavan aika on pitkä"...

Palatakseni aiheeseen... Haluaisin oppia ottamaan riskejä. Haaveilen aina kaikesta uuden kokemisesta, mutta en silti uskalla ottaa riskiä. Tällä hetkellä haluaisin mennä opiskelemaan, mutta en halua menettää tämän hetkistä työpaikkaani kun siinäkin on hyvät puolensa, vaikka usein näenkin vain ne huonot puolet...