Halusin kirjoittaa tunteistani, edessäni on tyhjä arkki ja samoin pää... En tiedä mitä kirjoittaisin.
Lähdetään nyt siitä että mistä tämän hetkinen oloni johtuu.
Itse en juurikaan käytä alkoholi tuotteita. Saatan juoda yhden tai kaksi siideriä saunan jälkeen, ja joskus muutenkin. Mutta todella harvoin. Samoin en edes muista koska olisin ollut humalassa. en vain harrasta sellaista. Senpä vuoksi en myöskään siedä jos mieheni juo, tai sen kestän jos hän juo muutaman, mutta jos se menee kunnon känniörvellykseksi, minulla menee hermo.
Tässäpä syy mielipahaani.
Usein pyydän miestäni jäämään kaverille yöksi känni-illan jälkeen. Kuten tälläkin kertaa, ja hän oli vielä alku illasta samoilla linjoilla kanssani. Olin ystäväni luona viettämässä leffailtaa tyttöjen kesken, palasin kotiin kahden aikaan yöllä ja kävin nukkumaan. Parin tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen heräsin rapisteluun ovelta. Sieltähän se kännikalle saapui tuhannen tuiterissa grillisapuskat mukanaan. Tästä sekä kovasta etukenosta (jonka havaitsin makuuhuoneen oven raosta) osasin päätellä että oli oltu baarissa. Joten juomia sekä rahaa on palanut enemmän kuin tarpeeksi.
Laitoin napit korviin jotta musiikki peittäisi keittiöstä kuuluvat örvellysäänet. Muutaman minuutin päästä päätin nousta sammuttamaan kämpästä valot. Kokemuksesta jo tiedän että grillisapuskat jää syömättä kun äijä nukahtaa kesken aterioinnin. Eteisen seinässä, peilissä, matolla, lattialla minut kohtasi jo kerran syödyt hampurilainen ja makkara perunat, löysin sitä myös myöhemmin vessasta, suunta oli siis ollut oikea mutta ajoitus väärä...
Oksennukset sai jäädä omaan arvoonsa, sammuttelin valoja, siirsin ystävän päiväksi saadut ruusut ruokapöydältä turvallisempaan paikkaan. En halunnut aamulla siivota perintö vaasin sirpaleita lattialta.
Painuin takaisin sänkyyn siinä toivossa että saisin unta.
Tulihan se uni vihdoin kuuden aikaan aamulla, en siis käytännössä nukkunut sinä yönä silmällistäkään. Sain onneksi aamusta nukuttua, mutta heräsin yhdentoista aikaan ystäväni soittoon. Päätin viedä itse hänen pyytämänsä suodatinpussit, jotta minun ei tarvitse haahuilla kotona.
Vietinkin melkein koko lauantain ystäväni luona. Tiesin miehen lähtevän päivällä asioille, joten kävin kotona nukkumassa. Herättyäni kuuden aikaan illalla keräsin välttämättömät ja poistuin sanaakaan sanomatta. En halunnut kohdata miestä, osaksi siitä syystä että halusin osoittaa hänelle että olen todella vihainen, mutta myös sen takia että emme oikein osaa riidellä. Kun vihdoin saamme puhuttua, silti minulle jää aina sellainen olo että asia ei silti oikein ratkea. Tai että tällä kertaa tämä oli tässä, mutta tiedän että sama toistuu jälleen ensi kerralla.
Vietinkin siis päivän sekä seuraavan yön ystäväni luona. Mies yritti päivän aikana soittaa kaksi kertaa ja viestejä lähetti muutaman. En halunnut vastata niihin. Luulisi että jos hän oikeasti on huolissaan ja haluaa minut kotiin ja selvittää asian hän olisi hieman aktiivisempi ja yrittäisi soittaa useampaan kuin kahteen kertaan. Hän selittää sen sillä että antaa minulle tilaa kun olen vihainen. Olen sanonut että toki tarvitsen tilaa, mutta ei se voi ikuisuutta kestää, että hänen pitää tulla luokseni ja koittaa ratkaista tilanne. Mielestäni ei ole minun asia mennä sanomaan että "nyt olen valmis keskustelemaan".
No se siitä... kuten aina, asia selviää ja unohdetaan jossain vaiheessa, kunnes ollaan taas samassa tilanteessa jälleen...
_________________________________________________________________________________
Kävin perjantaina työterkkarilla terveystarkastuksessa. Minua hirvitti etukäteen mennä sinne, kun tiesin hoitsun olevan vanha luokkatoveri lukiosta. En ole ollut missään tekemisissä kymmeneen vuoteen, enkä juuri lukioaikanakaan, ei oikein olla saman tyyppisiä ihmisiä.
Hoitsu teetti minulla tusinan kaiken maailman nettitestejä koskien alkoholin käyttöä ja mielialaa koskevia testejä taisi olla muutama. Testi diagnosoi minulle lievän masennuksen. Aiheesta on muutenkin vaikea puhua, ja kun vastassa on vanha luokkakaveri...
Hoitsu ei onneksi tuntunut ottavan tätä niin sanottua masennusta kovin vakavasti, kysyi kuinka pärjään sen kanssa ja sanoi että aina voin kääntyä työpsykologin puoleen jos siltä tuntuu. Asia onneksi jäi siihen.
Hän tosin varasi minulle ajan lääkärille usein toistuvan päänsärkyni ja unettomuuteni takia. Saa nähdä ottaako lääkäri masennuksen puheeksi. Onhan näillä kaikilla oireilla aina jonkinlainen yhteys...
Jostain syystä taistelen mahdollista masennushoitoa vastaan, haluaisin itse selvitä tilanteesta ilman psykologeja tai lääkkeitä. Tai sitten en vain halua myöntää tilanteen vakavuutta, vaikka tiedän että se on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin ja oireille pitää tehdä jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti