Toinen tunti voimanaisena

Tämä on näköjään jostain syystä jäänyt julkaisematta... Tämä pätkä siis kirjoitettu ennen tuota edellistä kirjoitusta... jos sillä on jotain merkitystä....

Toisella tunnilla käsiteltiin ihmisen erillisyyden ja yksilöllisyyden kehitystä.

Alla referoituna saamani kirjallinen materiaali

Ihmisessä on kaksi voimaa,

- toinen joka yllyttää sulautumaan

pyrkii palauttamaan alkuperäisen läheisyyden -> tavoittelee turvallista kiinteää suhdetta

- toinen yllyttää etsimään yksilöllisyyttän:

sillä on halu olla erillinen, riippumaton ja kokeilla omia kykyjään 

Näiden kahden voiman pitäisi olla tasapainossa keskenään. 

Lapsena ihmiselle muodotuu ns. "sisäinen valvoja"

- paikka ihmisessä jonne äidin ja isän kiellot sisäistyvät:

  "sairastut, jollet laita hattua, kaulaliinaa ja käsineitä pakkasella"

- vanhemmat välittävät sanallisten viestien lisäksi myös sanattomia viestejä. Ei suoranaisesti sano, mutta asia on "luettavissa rivien välistä". "Ole sellainen kuin minä" tai "älä ole sallainen kuin minä". "Jos et käy koulua kunnolla, sinua ei kunnioiteta."

Sisäisellä valvojalla on kahdet kasvot; hyväntahtoinen puoli (turvallinen vartija) ja kieltojen ja käskyjen jakaja (uhkaava auktoriteetti)

Auktoriteetti alkaa siirtyä "sisäiseltä valvojalta" meille itsellemme ja n. 18-22 vuotiaana tulee identiteettikriisivaihe, jolloin vallalla on tarkoitus siirtyä itselle.

Tässä kohtaa mainittiin että identiteettikriisin on tarpeen jotta ihminen voi saavuttaa oman eheän identiteetin. Ja jollei ole kriisiä identiteettikriisi-vaiheessa, se toivottavasti 'puhkeaa' myöhemmällä iällä.

En ole koko teini-ikänäni ollut yhtään kapinallinen. Tai näin minä näen menneen nuoruuteni. 

Minulle ei tarvinnut asettaa kotiintuloaikoja, koska tulin muutenkin kohtuullisen aikaisin kotiin. En ryypännyt ja rällästänyt kaupungilla. Toki teinivuosina tuli näitä että en ihan periaatteesta pitänyt pipoa vaikka äiti käski, mutta ei mitään sen suurempaa...

Onko minulta siis jäänyt tämä identiteettikriisi väliin nuoruudessa?

Elänkö nyt tätä kriisivaihetta kun minusta tuntuu että etsin itseäni, oman elämäni merkitystä ja suuntaa. 

Vastuu ihan konkreettisesti on siirtynyt itselle 17 vuotiaana kun muutin pois kotoa. Mutta puuttuuko minulta kuitenkin se todellinen kontrolli elämästä? 

En ole koskaan asunut yksin, aina poikaystävän/miehen kanssa, jolloin kaikista asioista sovitaan yhdessä. Pidemmän suhteen päätyttyä hankin oman asunnon, jolloin minun piti itse ottaa ohjat käsiini. Tässä muutosvaiheessa tapasin nykyisen mieheni, jo siinä vaiheessa kun asuin vielä edellisen suhteen yhteisessä asunnossa. Ja tämän uuden, oman asunnon sain uuden mieheni kautta, joten jo siinä vaiheessa minulla on ollut toinen osapuoli jollain tapaa osallisena elämääni.

_________________________________________________________________________________

Lisäksi meillä oli paritehtävänä pieni haastattelu, jossa toisen piti kertoa jostain kokemuksesta josta on nauttinut ja joka on vaikuttanut myönteisesti hänen elämäänsä. 

Haastattelun jälkeen pohdittiin mitkä seikat tarinassa oli minun (haastattelijan) mielestä tärkeitä. Ja mitä tarina kertoo haastateltavan arvoista. Ja näiden perusteella pohdittiin ihmisten omian arvojen eroavaisuuksia.

Teimme parini kanssa mielenkiintoisen havainnon, parini sanoi että löysi todella paljon yhtäläisyyksiä haluistamme ja tavoitteistamme, minulle taas tuli sellainen kuva että olemme hyvin erilaisia. 

Parini kiinnitti huomion minun tarinassani että olin ollut rohkea kun tein ison päätöksen ja otin ison riskin, kun minä taas näen oman tarinani niin että kaipaan tuttua ja turvallista, otin riskin mutta silti palasin lopulta entiseen elämääni. 

Tässä kohtaa olisi kai hyvä selostaa koko minun kertomani tarina mutta en jaksa sitä kokonaan "raapustaa" joten lyhyesti: Kerroin siis kokemukseni kohta 10 vuoden takaa kun muutimme silloisen mieheni kanssa Espanjaan. Irtisanoimme työt ja vuokra-asunnon ja pakkasimme kaiken tarvittavan mukaan ja lähdimme.
Tämä ilo ei kuitenkaan kestänyt pitkään, noin kolmen kuukauden siellä oleskelun jälkeen erosimme ja tästä johtuen palasimme suomeen. En olisi osannut/uskaltanut jäädä sinne yksin, oli helpompi palata "kotiin".

Asista poiketen minun on mainittava tähän väliin että edelleen tänäkin päivänä haaveilen siitä että voisin joskus vielä muuttaa pois suomesta. Eipä siinä.. Suomessa on ihan hyvät oltavat, koulu ja terveyspalveluineen, mutta tämä kylmyys raastaa. Siitä hetkestä kun syksy tekee tuloaan odotan jo seuraavaa kesää, ja kuten sanotaan: "odottavan aika on pitkä"...

Palatakseni aiheeseen... Haluaisin oppia ottamaan riskejä. Haaveilen aina kaikesta uuden kokemisesta, mutta en silti uskalla ottaa riskiä. Tällä hetkellä haluaisin mennä opiskelemaan, mutta en halua menettää tämän hetkistä työpaikkaani kun siinäkin on hyvät puolensa, vaikka usein näenkin vain ne huonot puolet...

Mieli maassa

Halusin kirjoittaa tunteistani, edessäni on tyhjä arkki ja samoin pää... En tiedä mitä kirjoittaisin.

Lähdetään nyt siitä että mistä tämän hetkinen oloni johtuu.
Itse en juurikaan käytä alkoholi tuotteita. Saatan juoda yhden tai kaksi siideriä saunan jälkeen, ja joskus muutenkin. Mutta todella harvoin. Samoin en edes muista koska olisin ollut humalassa. en vain harrasta sellaista. Senpä vuoksi en myöskään siedä jos mieheni juo, tai sen kestän jos hän juo muutaman, mutta jos se menee kunnon känniörvellykseksi, minulla menee hermo.

Tässäpä syy mielipahaani.
Usein pyydän miestäni jäämään kaverille yöksi känni-illan jälkeen. Kuten tälläkin kertaa, ja hän oli vielä alku illasta samoilla linjoilla kanssani. Olin ystäväni luona viettämässä leffailtaa tyttöjen kesken, palasin kotiin kahden aikaan yöllä ja kävin nukkumaan. Parin tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen heräsin rapisteluun ovelta. Sieltähän se kännikalle saapui tuhannen tuiterissa grillisapuskat mukanaan. Tästä sekä kovasta etukenosta (jonka havaitsin makuuhuoneen oven raosta) osasin päätellä että oli oltu baarissa. Joten juomia sekä rahaa on palanut enemmän kuin tarpeeksi.

Laitoin napit korviin jotta musiikki peittäisi keittiöstä kuuluvat örvellysäänet. Muutaman minuutin päästä päätin nousta sammuttamaan kämpästä valot. Kokemuksesta jo tiedän että grillisapuskat jää syömättä kun äijä nukahtaa kesken aterioinnin. Eteisen seinässä, peilissä, matolla, lattialla minut kohtasi jo kerran syödyt hampurilainen ja makkara perunat, löysin sitä myös myöhemmin vessasta, suunta oli siis ollut oikea mutta ajoitus väärä...

Oksennukset sai jäädä omaan arvoonsa, sammuttelin valoja, siirsin ystävän päiväksi saadut ruusut ruokapöydältä turvallisempaan paikkaan. En halunnut aamulla siivota perintö vaasin sirpaleita lattialta.
Painuin takaisin sänkyyn siinä toivossa että saisin unta.

Tulihan se uni vihdoin kuuden aikaan aamulla, en siis käytännössä nukkunut sinä yönä silmällistäkään. Sain onneksi aamusta nukuttua, mutta heräsin yhdentoista aikaan ystäväni soittoon. Päätin viedä itse hänen pyytämänsä suodatinpussit, jotta minun ei tarvitse haahuilla kotona.

Vietinkin melkein koko lauantain ystäväni luona. Tiesin miehen lähtevän päivällä asioille, joten kävin kotona nukkumassa. Herättyäni kuuden aikaan illalla keräsin välttämättömät ja poistuin sanaakaan sanomatta. En halunnut kohdata miestä, osaksi siitä syystä että halusin osoittaa hänelle että olen todella vihainen, mutta myös sen takia että emme oikein osaa riidellä. Kun vihdoin saamme puhuttua, silti minulle jää aina sellainen olo että asia ei silti oikein ratkea. Tai että tällä kertaa tämä oli tässä, mutta tiedän että sama toistuu jälleen ensi kerralla.

Vietinkin siis päivän sekä seuraavan yön ystäväni luona. Mies yritti päivän aikana soittaa kaksi kertaa ja viestejä lähetti muutaman. En halunnut vastata niihin. Luulisi että jos hän oikeasti on huolissaan ja haluaa minut kotiin ja selvittää asian hän olisi hieman aktiivisempi ja yrittäisi soittaa useampaan kuin kahteen kertaan. Hän selittää sen sillä että antaa minulle tilaa kun olen vihainen. Olen sanonut että toki tarvitsen tilaa, mutta ei se voi ikuisuutta kestää, että hänen pitää tulla luokseni ja koittaa ratkaista tilanne. Mielestäni ei ole minun asia mennä sanomaan että "nyt olen valmis keskustelemaan".

No se siitä... kuten aina, asia selviää ja unohdetaan jossain vaiheessa, kunnes ollaan taas samassa tilanteessa jälleen...

_________________________________________________________________________________

Kävin perjantaina työterkkarilla terveystarkastuksessa. Minua hirvitti etukäteen mennä sinne, kun tiesin hoitsun olevan vanha luokkatoveri lukiosta. En ole ollut missään tekemisissä kymmeneen vuoteen, enkä juuri lukioaikanakaan, ei oikein olla saman tyyppisiä ihmisiä.

Hoitsu teetti minulla tusinan kaiken maailman nettitestejä koskien alkoholin käyttöä ja mielialaa koskevia testejä taisi olla muutama. Testi diagnosoi minulle lievän masennuksen. Aiheesta on muutenkin vaikea puhua, ja kun vastassa on vanha luokkakaveri...

Hoitsu ei onneksi tuntunut ottavan tätä niin sanottua masennusta kovin vakavasti, kysyi kuinka pärjään sen kanssa ja sanoi että aina voin kääntyä työpsykologin puoleen jos siltä tuntuu. Asia onneksi jäi siihen.
Hän tosin varasi minulle ajan lääkärille usein toistuvan päänsärkyni ja unettomuuteni takia. Saa nähdä ottaako lääkäri masennuksen puheeksi. Onhan näillä kaikilla oireilla aina jonkinlainen yhteys...

Jostain syystä taistelen mahdollista masennushoitoa vastaan, haluaisin itse selvitä tilanteesta ilman psykologeja tai lääkkeitä. Tai sitten en vain halua myöntää tilanteen vakavuutta, vaikka tiedän että se on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin ja oireille pitää tehdä jotain.

Voimanainen -kurssi

Aloitin ystäväni kanssa matkani tueksi työväenopiston Voimanainen -kurssin.

Tässä kurssin kuvaus:

Tule mukaan naisryhmän vahvuuteen. Löydä sisäinen tasapainosi, opi ilmaisemaan itseäsi ja pitämään itsestäsi huolta. Ota rentous ja ilo eväiksi arkeen. 
Ryhmässä kesytetään stressiä, opitaan itsensä ilmaisua ja vuorovaikutusta, vahvistetaan itsetuntoa, löydetään voimavarojasi ja rentoudutaan. 
Ilmoittautuessasi ryhmään olet jo ottanut ensimmäisen askeleen irti oravanpyörästä – kohti rentoa oloa ja mieltä. 
Kurssi on toiminnallinen ja vuorovaikutuksellinen. Menetelminä NLP, sosiaalipanoraama ja draamapedgogiikka
Kurssi on kerran viikossa ja 2,5h kerralla.

Tunteja on ollut jo kaksi, ajattelin koota tänne kokemuksia ja mietteitä kurssista ja samalla omia ajatuksia kunkin tunnin aiheista. On helpompi nivoa omia ajatuksia kirjoittaessa niitä ylös, kun muuten ajatukset poukkoilevat sinne tänne välillä käyden jossain ihan epäoleellisessa aiheessa.

Ennen ensimmäistä tuntia olin hieman epäluuloinen. Ajattelin että kurssi on sellaista yliällöä hihhulimeininkiä. Pelkäsin että minulla tulee ensimmäisellä tunnilla sellainen olo että "Haluan pois täältä, kuinka pääsisin karkaamaan ovesta ulos". Mutta se osoittautuikin todella mielenkiintoiseksi ja ajatuksia herättäväksi.

Tästä se lähtee... saa nähdä minkälainen olo on maaliskuussa kun kurssi on käyty.
Selvyyden vuoksi korostan eri värillä kurssilla käydyt aiheet tai kysymykset..

_________________________________________________________________________________

Persoonallisuuden rakennetta

Fyysinen minä

Miten ajattelen fyysisen kehoni? Minkälaiseksi tunnen sen? Minkälaisena näen sen?

Tuntuu että aina on parannettavaa, koskaan ei ole tyytyväinen ulkonäkkönsä.
Pituus on vaikuttanut aina siihen minkälaisena koen itseni ja itsetuntoon. Minulla on kokoiseni itsetunto, eli aika pieni. (pituutta minulla on vain puolitoista metriä).

Sosiaalinen minä
Miten ajattelen asemani yhteiskunnassa ja eri ryhmissä? Minkälainen on julkisuudenkuvani? Miten ajattelen arvostukseni koulutukseni, ammattitaitoni ja tekojeni kautta? Miten tuon itseni esiin sosiaalisissa tilanteissa?

Asemani ryhmässä on aina kuuntelija, usein tunnen etten saa suunvuoroa ja tyydyn olemaan hiljaa. En halua puhua ihmisten päälle joten osotan omaa vuoroani, mutta aina joku muu ehtii ensin...
Ajattelen että julkisuuskuvani, se miten muut minut näkevät, on ihan muuta kuin oikeasti olen. Ajattelen että muut näkevät minut iloisena/positiivisena ihmisenä vaikka todellisuudessa olen masentunut. Tai sitten vain luulen niin...
Arvostus koulutuksen/tekojen kautta: Tunnen itseni vähäpätöisemmäksi kuin joku toinen esim. saman ikäinen ihminen, joka on jo saavuttanut jotain... esim. arvostettavan työn tai vaikka julkisuutta.

Kulttuurin vaikutukset
Miten kansallinen-, maakunta- ja kyläkulttuuri on vaikuttanut persoonaani? Entä eri aikakausien kulttuuriset trendit ja alakulttuurit joihin sitoudun? Millä tavalla olen perinteiden jatkajana, osana kulttuuriani?

Koen että kulttuusi on vaikuttanut paljon persoonaani. Mietin usein miksi olen syntynyt synkkään ja masentuneeseen Suomeen? Enkä vaikka sosiaalisesti rikkaaseen Espanjaan. Käyttäydyn niin kuin täällä "kuuluu käyttäytyä": en juttele tuntemattomille hississä, nosta joltain pudonnutta hanskaa, vältän sosiaalisia tilanteita tuntemattomien kanssa tai jopa tuttujen joiden kanssa en välittäisi juuri sillä hetkellä jutella...
En halua liikaa erottua joukosta. Vaikka vastaavasti usein mietin etten halua olla niinkuin muut. Haluan uskaltaa olla erilainen, erottua joukosta. Senkin uhalla että käytökseni aiheuttaisi joissain ihmisissä ihmetystä. On yhden tekevää mitä muut ajattelevat minusta, sen kun vain aina muistaisi...

Kasvatuksen vaikutukset
Miten sukuni ja lapsuusperheeni arvot ja käyttäytymismallit ovat sisäistyneet itseeni? Entä äidiltä ja isältä opitut mallit ja säännöt? Miten minäkäsitykseni on rakentunut?

Iän myötä olen alkanut huomata joitain tapoja tai eleitä joita olen selvästi "perinyt" vanhemmiltani. Jossain tilanteessa saatan todeta "kuulostin ihan äidiltäni...!" Eikä se aina ole niin miellyttävä yllätys. :)
Oman tyttäreni kasvatuksessa punnitsen omia kasvatusmalleja ja niitä joilla minua on kasvatettu. Ja koitan löytää kultaisen keskitien, jotta lapsestani tulisi kelvollinen kansalainen.

Reaktio- ja tunnetyylit
Mikä on mielestäni tapani reagoida kielteisiin/myönteisiin tapahtumiin? Uusiin ihmisiin ja tilanteisiin? Mikä on reaktionomainen tapani tuoda tunteitani esiin?

Ylireagoin usein kielteisiin tapahtumiin, varsinkin jos se koskee minua itseäni. Jos jotain negatiivista tapahtuu tuntuu että koko maailmani kaatuu ja se on tavalla tai toisella minun vikani.
Myönteisiin tapahtumiin en aina osaa suhtautua oikein mitenkään. En osaa nauttia hyvistä asioista. Esimerkiksi kaipaan todella paljon lomaa, mutta sitten kun sen loman aika koittaa, murehdin jostain muusta enkä osaa nauttia siitä lomasta jota olen niin kovin odottanut.
Olen myös kateellinen jos jollekkin muulle tapahtuu jotain hyvää. Olen jo pitkään haaveillut pääseväni naimisiin. Kun kuulen että joku ystäväni menee naimisiin, ensimmäinen reaktio on näin lievästi ilmaistuna "höh!" En osaa iloita toisen puolesta kun kateus vie tunteista voiton.

Jännitän todella paljon uusia tilanteita ja ihmisiä. Välillä tuntuu että pelkkä lääkärille soittaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa, saatan harkita soittamista monta päivää ennen kuin saan itseäni niskasta kiinni ja otan luurin käteen.

Oma ydinminä
Mitkä ovat itsetyöstettyjä arvoja, asenteita ja ihanteita itsessäni ja elämässäni? Miten ohjaan itseäni? Minkälainen sisäinen vapaus minulla on? Entä oman elämän merkitys ja suunta?
Kuka minä olen, ja mitä mitä todella tahdon?

Oman elämäni suunta, etsin sitä itsekin jatkuvasti... En ole sitä vielä löytänyt. Arki tuntuu samalta oravanpyörältä päivästä toiseen.


____________________________________________________________________________

Usein pohdin omaa käytöstäni, mielialaani ym ym. Mutta nämä kurssilla käydyt asiat saavat miettimään itseään todella paljon syvällisemmin ja antaa uutta näkökulmaa. Mahtavaa.

Olen todella tyytyväinen että lähdin tälle kurssille. Jatkossa lisää kurssimietteita...

Kevättä kohden kirkkain mielin.

Viimeisestä kirjoituksesta onkin taas aikaa. Niin se aika menee.

Joulu meni... Ei kai siitä sen enempää. Joulun odotus jäi Joulun jälkeisen matkan odotuksen varjoon.
Joten se ehkä vain suoritetiin alta pois jotta pääsi lomalle rentoutumaan.

Loma oli aika lailla sitä mitä odotinkin. Kanarialla ei tälleen talvella ole mikään kovin lämmin.. siis minun mieleen... mielestäni 25C tai yli alkaa olla sellainen sopiva :D

Pari ensimmäistä päivää menikin vilunväreissä kun tuuli viilensi ilmaa todenteolla. Hotellille päästyä tyttäreni veti ensitöikseen uikkarit päälle ja pulahti altaaseen. Samalla kun minä värjöttelin pitkissä housuissa ja hupparissa altaan reunalla :)

No paistoi se aurinko kuitenkin ihan riittävästi. Loppuviikko olikin oikein lämmin ja saatiin vähän väriä pintaan.

Hotellissa oli ilmainen WiFi-verkko, mutta se toimi vain respassa, ja kaiken lisäksi Mokiani ei suostunut oikein yhdistelemään. Joten kännykän räpläily ja Facebookkaus ja muut jäivät siis todella vähälle. Olen sikäli tyytyväinen etten päässyt nettiin, sain ihan vapaasti lomailla tietämättä Suomen pakkasista tai uutisista maailmalla. Edes lentokoneessa en päässyt Iltistä lukiessa kolmatta sivua pidemmälle kun totesin ettei minua kiinnosta, olen vielä lomalla, en halua lukea kuinka monta on kuollut ja missä ja kuka raiskasi ja kenet.

Olin siis viikon uutispimennossa!! Ihanaa. Sen kun tajusi niin tuli jotenkin vapautunut olo.

Kun lukee kaiken maailman huonoja uutisia lehdistä niin kyllä ne pistää ajattelemaan vaikkei ne koskisikaan itseä tai lähimmäisiä. Ja minusta tuntuu että ne välillä jopa ahdistaa. En halua tietää sitä kaikkea informaatiota mitä joka tuutista toitotetaan.

Sen verran haluan vielä lomastani mainita että ainoa mitä jäin lomalta kaipaamaan oli kahdenkeskinen aika mieheni kanssa. Kun on lapsi, sekä muita sukulaisia mukana ja kaikki tehdään aina yhdessä. Ja kuten nytkin pääsi käymään ettei meille siunautunut sitä kahdenkeskistä aikaa. Edes yöllä kun tytär nukkui meidän sängyssä kun ei halunnut sohvalle viereiseen huoneeseen.
Vaikka olen onnellinen mennestä lomasta, kaipaan silti lomasta kahden kesken, jossain muualla kuin kotona...